Sitä sun tätä
Pieniä tarinoita elävästä elämästä.
Sitä on päästy ihan valtakunnan levitykseen!
Olen kova likka kuvaamaan ja niitä teoksiani somessakin mielelläni jaan. Nyt sattui niin, että mökkipitäjämme Velkuan FB-ryhmässä jaoin merenpohjan lähteen kuvan ja sekös kiinnitti huomiota. Hesarin toimittaja oli löytänyt kuvani ja ja lukenut siitä käydyn keskustelun. Innostunut tekemään siitä tekemään jutun ja soitteli, että saako kuvaa käyttää ja saihan sitä!
Päästiin Palvasta syntyneen keskustelun ansiosta hienosti vallan valtakunnan ykkösaviisiin!
https://www.hs.fi/kotimaa/turku/art-2000009309269
Oi ne opiskeluajat!
Jätin koulut ja menin töihin hyvin nuorena (15v.). Ei ollut oikein varaa kouluttautua, enkä tiedä oliko niin haluakaan. Silloin tuntui, että kaikilla muilla ikäisilläni oli kaikkea kivaa (oikeasti ei ollut kaikilla), mutta minulla ei koskaan ollut rahaa tehdä samoja juttuja. Päätin lopettaa keskikoulun ja lähteä töihin. No, kotona vastarannankiisket pistivät hanttiin! Neuvokkaana tyttönä löin lekkeripeliksi koulussa, tavoittelin niin huonoa todistusta kuin saattoi saada, koska muuten ei koulua kesken olisi saanut jättää. Minä voitin!
Siispä töihin, kun oppivelvollisuus oli täytetty. Olin töissä tehtaissa ja kaupan kassallakin. Sittemmin "yks Sanna" matki minua kassahommien osalta. Molemmat opiskeltiin kyllä sitten myöhemmin, kun töiltämme ehdittiin. No minulta vei enemmän vuosia, kuin siltä yhdeltä Sannalta, ennen kuin valmistuin.
Mutta mennäänpäs nyt kuulkaas varsinaiseen asiaan - siihen opiskeluun ja opiskelijaelämään siis! Opiskelu alkoi vähän varkain. Ensin ihan vaan approja ja cumuja suorittelin avoimessa yliopistossa - sitä, mikä kulloinkin kiinnosti. Jossain välissä tuli valkolakkikin hommattua kaapin ylähyllylle pölyttymään.
Kun aloitin opiskelun Turun yliopistolla, meidän pojat olivat jo kahdenkympin molemmin puolin. He kertoivat kavereilta kuultua. Bileitä olisi tarjolla - ja paljon! Tuntui, että kiirusta tulee pitämään, että kaiken ehtii ja opiskellakin vielä.
Uusille opiskelijoille yliopiston oppilaskunta järjesti keltanokkabileet. Niihin aikoihin se tarkoitti, että uusien opiskelijoiden nenät maalataan keltaiseksi ja pukeudutaan mustasta jätesäkistä leikeltyyn suoja-asuun, kun niissä bileissä pakkaa tulemaan sotkua kuulemma. Suoritettavat tehtävät ovat senlaatuisia.
Osakuntien ja eri ainejärjestöjen bileissä piti ehdottomasti käydä ja haalari hankkia ja siihen miljoona merkkiä, sillä sitähän asiallinen pukeutuminen edellytti näissä piireissä! Ja pikkulauantaina (keskiviikko) piti lähteä kapakkakierroksille - haalarit päällä tietenkin! Ja joka viikkohan on yksi pikkulauantai muiden rientojen lisäksi! Väsyyhän noin hurjaan opiskelijaelämään tykkänään, vaikka hauskaakin olisi! Huh!
No, ei menty keltanokkabileisiin, ei menty osakuntabileisiin, ei lähdetty pikkulauantainakaan kiertämään kaupunkia - ei hankittu edes haalareita! Meitä oli kasvatustieteissä lisäkseni tällaisia yhtä aikaa aloittaneita aikuisempia opiskelijoita Virpi, Raija, Anne-Maj ja Johanna, joiden kanssa kierreltiin - ei bileissä, vaan lounastamassa eri opiskelijaruokaloissa. Se oli meidän hurjaa opiskelijaelämäämme!
Osattiin me silti omalla tavallamme järkyttää kanssaihmisiämme yliopistolla, niin kuin asiaan kuului! Ei ylettömällä biletysinnolla, vaan opiskeluinnolla. Me nimittäin toivoimme aikaisia, jopa ihan kahdeksalta tai yhdeksältä alkavia luentoja, jotta saataisiin päivistä mahdollisimman paljon "hyötyä". Olisittepa nähneet ne järkyttyneet ilmeet! Saimme ehdotuksellamme aikaan suunnatonta hämmennystä - niin muiden opiskelijoiden kuin opettajienkin keskuudessa. Ei ollut tapana aamupuolella yötä aloittaa päiviä!
Esityksemme mahdollisimman pitkistä päivistä ja nopeasta valmistumisesta ei siis saanut kannatusta. Tulivat sentään sen verran vastaan, että voitaisiin aloittaa
joskus kymmeneltäkin, mutta ei joka päivä niin aikaisin eikä ehdottomasti torstaisin (takanahan oli pikkulauantai!)
Paatilla saaristoon
Joulu herkistää aina miettimään niitä, jotka eivät enää ole luonamme - äiti, isä, sisko, mammat ja pappat... ja vaikka kaikkea on lapsuudessa ollut, niin hyvät asiat tulevat päällimmäisinä mieleen. Pari muistoa jo kerroinkin aiemmin. Nyt saatte kuulla taas yhden.
Äidin isällä, Saarisen pappalla oli paatti - siis oikea paatti, sellainen meriläinen. Sen kanssa ajettiin saareen ja myöhemmin mökeille, joita mamma ja pappa vuokrasivat aina joisiksi vuosiksi kerrallaan ja sitten vuokrasivat jostain muualta taas uuden.
Paatilla oli, niin kauan kuin muistan, paikka Tuomiokirkkosillan kupeessa yläjuoksun läntisellä rannalla. Joka kesäviikonloppu lähdettiin siitä mökille. Siinä yläpuolella Eerikin kadun kulmassa oli jätskikioski ja mökkimatka alkoi aina sillä, että tavarat vietiin veneeseen ja pappa alkoi käynnistää venettä veivillä. Vene ei käynnistynyt ilman riittävän montaa saatanatta ja perkelettä ja pyhää kiukkua. Me lähdettiinkin aina siinä vaiheessa jätskikioskille.
Taisi siinä saatanoitten ja perkeleitten lisäksi sekä pappa että moottorikin ottaa yhden jos toisenkin ryypyn, ennen kuin kone käynnistyi. Kun vene lopulta käynnistyi, piti olla föriin asti ihan hiljaa, sillä paatissa ei ollut pakkia ja förin ohitus piti ajoittaa tarkasti hidastamalla ja taas kiihdyttämällä eestaas veneen vauhtia. Se oli tarkkaa ja jännittävää hommaa! Mamma piti meidät siskokset paikallaan ja hipihiljaa, ettei pappan keskittyminen herpaantunut.
Joesta, Martinsillan kupeesta lähti myös valtava Bore-ruotsinlaiva ja senkin liikkuminen piti ottaa huomioon, ettei jouduttu yhtäaikaa joelle. Bore täytti ihan koko joen!
Meille aina tolkutettiin, että meri-ilma tekee nälkäiseksi ja pitää syödä hyvin. Niinpä meillä oli aivan armoton nälkä välittömästi förin ohituksen jälkeen, kun sai taas liikkua ja puhua. Mentiin hyttiin ja mamma keitti primuksella, sellaisella messinkisellä, teetä ja teki meille meri-ilman näännyttämille mukuloille voileipiä. Taisi niitä pappakin saada . Ennen kuin oltiin joesta merellä oli jo eväät syöty.
Tänä päivänäkin eväsretket kuuluvat kesiini! Wärtsilän sedille vilkutettiin aina ja tietenkin muille joessa kulkeville. Ja voi sitä riemua, kun joku vilkutti takaisin! Meri onkin vienyt palan sydämestäni jo lapsena ja pitää sitä palaa otteessaan edelleen. Siksi minulle on tärkeää, että Saaristomeremme palautuu ennalleen.
Lainahepeneitä kerrakseen - ja tämä tarina on totta!
Kortit toreille ja turuille
Tautinen tilanne
Tällä viikolla piti olla eduskuntavaaliehdokkaan "viralliset valokuvat" -sessio valokuvaamossa. Mutta eipä ollutkaan. Ehdokasvideo sen sijaan otettiin, kun se aikataulutus sitä vaati. Voi että!
Tämä ehdokas nimittäin uhrautuu ihan todella täydellisesti! Sillä hänhän meni ja hankki jostain komean tulipunaisen ruusun ohimoonsa ja silmänsä ympärille! Ei enempää eikä vähempää - vaan täydellinen ihottumainen tulipunainen ruusu kasvoilla!
Videot kuvataan vähän kauempaa, joten toivotaan, ettei ruusu loista läpi mahdottoman paksun pakkelin. Ohje oli, että ei ylimeikata, mutta niinpä vaan tein, kun muu ei auttanut. Video saattaa ilmestyä tänne jo ensiviikolla, jos hyvin käy, mutta kuvia saadaan siis odottaa vielä tovin!
Demarius velvoittaa, mutta että ihan näin tosissaan, sitä en tiennyt! Sanon vaan, että tehkää muut ehdokkaat perässä!
Kirjailija Laakso muiden saariston kirjailijoiden kanssa
Naantalin saaristolaisia ja mökkiläisiä kutsuttiin kirjoittamaan kirjaa ja minäkin kirjoituksellani mukaan valikoiduin. Kirjan julkkarit olivat joulukuussa 2021.
Nettisivujen luomistyö
Tässähän on tullut lomalaisellekin hiki ja kiukku ja päänsärky ja puutunut ahteri ja tuska ja vaikka mitä kielteisiä tuntemuksia! Jälkiviisaushan on sitä varminta oikeassa olemista! Siispä jälkiviisastelemaan - olisi pitänyt joskus käydä kotisivukurssikin, muiden kurssien lisäksi! Olisi, olisi, mutta kun ei olla käyty perhana, niin opetellaan nyt sitten itse!
Ei kun toimeksi! Googlettamalla vaan joku nettisivunluomistyö alkuun ja kantapään kautta liikkeelle. Niinpä on kantapäätkin kipeänä! Yritys ja erehdys ja ne kantapäät edellä kohti nettisivuja. Helvetillinen hiki ja päätäkin kivisti tuntien yritysten ja erehdysten polulla ja niin syntyi ymmärrys, että ollaanpa sitä nyt osaamattomia! Mutta periksi ei anneta PRKL!
Kello alkoi olla kolme aamuyöllä ensimmäisen illan rupeaman jälkeen ja saatte arvata, että minulla oli nettisivut! Voittajafiilis oli aikamoinen, kun selätin kaikki vuorenkokoiset ja sitä pienemmät haasteet! Kovin olivat vajavaiset, mutta aamulla puikkoihin siten uudelleen. Hyvillä mielin nukkumaan!
No, mitään nukkumaan alettu pahus vie! Aivot ahkeroivat ja ahkeroivat ja muistuttelivat, että lisää se ja tämä otsikko ja hetken päästä, että lisää se ja tämä kuva. Minä käänsin ja veivasin sängyssä ja ei kun kirjoittamaan taas takaa ylös aivojeni muistutuksia. Käskin lopettaa! Ei ne lopettaneet! Olin kovin tyly ja vihainen aivoilleni ja määräsin klo 4.30, että nyt alatte nukkumaan! Ei ne totelleet, mutta väsyivät sen verran, että menivät vahingossa horteeseen.
Aamulla ylös reilun kolmen tunnin yöunien jälkeen ja innolla kiinni näppäimistöön! Sain kuvat ja tekstit paikoilleen ja vähän krumeluurejakin sinne tänne ja siinähän nämä nyt ovat - kotikutoiset, mutta luettavissa!
Kehitysvaihe on nyt käynnissä, mutta runko on jo olemassa! En minä ollutkaan IHAN osaamaton!